Kirjoittamisen ekonomiaa

Kattoikkunasta avautuu maisema tähän pieneen mutta tiheästi rakennettuun kylään; näen toisten talojen katot, jyrkät harjat, pellit ja huopamatot. On satanut koko yön, kaltevan ikkunan pinnalla lipuu pisaroita, ne yhdistyvät toisiinsa, muodostavat kapeita puroja, jotka näyttävät kahlaajalinnun jaloilta.

Säikähdän: iso, nälkäinen kalalokki.

En ole koskaan katsonut lintua näin läheltä. Vedän aamutakkiani tiukemmin itseni ympärille.

Olen kirjoittanut tässä huoneessa viitenä aamuna
         (jos saan valita, kirjoitan aina aamulla)
Huoneessa on vinokatto, vartaloni ei sovi tänne, se on liian pitkä, kumartelen kulkiessani kuin kuovi.

Ajattelen, että tämä huone on upotettava jotenkin tekstiini. Minun täytyy kirjoittaa talteen sen pehmeä mutta tahrainen kokolattiamatto, leveä sänky jonka valkoiset petivaatteet tuoksuvat tuulelta ja mankelilta, unisieppari (linnunsulkainen) sekä kierreportaat, jotka natisevat ja paljastavat jokaisen tulijan.

Ajattelen kirjoittamista hirveän ekonomisesti. Ajattelen, että mitään ei kannata tehdä tai kirjoittaa turhaan, kaiken on oltava käyttökelpoista, sovittava jonnekin. Kuljetan yhden henkilöhahmoistani tähän huoneeseen, laitan hänet makaamaan kokolattiamatolle
          (myöhemmin leikkaan kohtauksen pois)

Lähden pois kylästä, matkustan junalla. Junassa kirjoitan liikkeestä, rytmistä, ja muistan Siri Hustvedtin lauseet (Olen edelleen heikkona junaseksiin. Sen täytyy johtua junien rytmistä.*) Kirjoitan maisemista, jotka eivät ehdi olla maisemia ja naisesta, jonka kädet ovat kuin käärmeennahkaa.



*Siri Hustvedt: Muistoja tulevaisuudesta