Kuka veisi Mariannen tanssiin

Kirjekokoelmassaan Pakko yrittää kir- Märta Tikkanen mainitsee Solveig von Schoultzin novellin Kuka veisi Mariannen tanssiin. En ole koskaan lukenut von Schoultzia (miksi helvetissä en?), mutta novellin nimi jää mieleeni. Se on kaunis, jotenkin surullinen; jo nimessä on aistittavissa kokonainen elämä.

Useita viikkoja myöhemmin törmään kirjaston varastossa pikkiriikkiseen vuonna 1952 painettuun kirjaan, joka sisältää kaksi Solveig von Schoultzin novellia: Kuka veisi Mariannen tanssiin ja Matka. Kirjan sivut ovat hapertuneet, ensimmäisille sivuille on imeytynyt kahvitahra. Tahra kutistuu sivu sivulta, kunnes sivulla 11 sitä ei enää ole.

Tietysti lainaan kirjan. Luen sitä varoen aamupalapöydässä.


Istun Mariannen ja Hansin vuoteen reunalla. Poltan savukkeen Mariannen seuraksi.

Katson tanssiaisissa Leniä, jonka vaalean puvun helma hulmuaa miehen jalkojen ympärillä. Leniä, joka ei ole lainkaan kaunis, mutta hallitsee seurustelun kielen.
       
Ja Marianne odottaa, että Erik hakisi hänet tanssiin. Hän odottaa yhä. Joskus hän saattoi pysähtyä paikalleen ja unohtaa että häntä olikaan.

Ja saaressa gramofoni, Mariannella tahraton leninki. Tytöt, jotka ovat kaikki häntä keveämpiä. Se keltainenkin tyttö; tyttö joka puhui silmäluomillaan.



Rakastan Solveig von Schoultzia. Rakastan jo nyt. Huomenna kävelen kotoa kaksi korttelia mäkeä ylöspäin ja avaan antikvariaatin oven. Sieltä toivon löytäväni ainakin Pitkin vedenviivaa -teoksen. Myös Mariannen haluan omaan hyllyyni.