Vihreää

Nukuin tavallista myöhempään ja kun lopulta avasin hitaasti silmäni, näin vihreäksi maalatun seinän, olin haaveillut siitä pitkään; yhdestä vihreästä seinästä. Joku sanoi minulle kerran, että vihreä väri on uudistumisen väri. Kävelimme eteläisen kaupungin katuja, olimme menossa taidegalleriaan, oli varmaankin kevät, kaikkialla oli vihreää, puut ja pensaat ja nurmi, joka levittäytyi puiston päälle. Meri oli lähellä, sekin oli vihreä.

Nousin ylös, päivä oli tosiaan jo pitkällä, tuntui että koko päivä oli käytännössä jo ohi. En pukenut ylleni mitään, asunto oli lämmin ja korkeista ikkunoista työntyi sisään vihreää valoa. Hiivin makuuhuoneesta keittiöön, asetin paljaat jalkapohjani vihreälle lankamatolle, se oli pyöreä ja pehmeä ja jo monessa asunnossa maannut.

Teokset olivat valtavia, ne kurkottelivat kohti kattoa. Mietin taiteilijaa, näin pitkän naisen, jonka yllä oli vihreä viitta ja kädessä suuri sivellin ja siveltimen päässä vihreää maalia. Sammalta, satavuotiaita kuusia. En olisi halunnut lähteä pois.

Silitän lyyraviikunani vihreää lyyran muotoista lehteä. Se on ainoa viherkasvi, jonka olen saanut pidettyä hengissä, se puskee uusia vihreitä lehtiä läpi vuoden. Olen joskus viettänyt päivän vain katsomalla, miten vihreä avautuu.



Tämän kirjoituksen inspiraationa toimi Vigdis Hjorthin upea romaani Perintötekijät. Sivulla 117 on kohtaus, jossa kaikki on valkoista.