Helenestä, prosesseista

Olen lomalla, ja lomalla olen miettinyt paljon prosesseja. Lähinnä kirjoittamisen prosesseja, mutta myös maalaamisen, jopa lukemisen prosesseja.

Luen Rakel Liehun  Helene-romaania, ja pidän siitä valtavasti.

Antti J. Jokisen ohjaamasta Helene-elokuvasta en sen sijaan pitänyt, en innostunut sen aikarajauksesta, en näkökulmasta, en näyttelijävalinnoistakaan. Miksi kuvata maailmaa nähnyttä Schjerfbeckiä pelkästään hänen Hyvinkää-aikanaan? Miksi vahvimmaksi näkökulmaksi on otettu riutuva rakkaus eikä taiteen ehdottomuus? Miksi 50-60-vuotiasta Schjerfbeckiä esittää 38-vuotias näyttelijä?

Mutta Liehun romaani; se on upea. Sen kieli on vahvaa ja (väri)kylläistä. Olen alleviivannut tärisevin käsin sen hätkähdyttäviä kielikuvia ja sanoja, joilla Liehu kuvaa taiteilijan mieltä:


"Vahinko että en pidä hänestä enemmän, ajattelin. 
Kompromisseja en tee. En elämässä, en taiteessa."


Istun kirjoituspöytäni ääressä. Se on ruskeaa puuta, ehkä mahonkia, ajattelen tietämättä mitään puulajeista. Loma päivätyöstä tarkoittaa minulle yleensä kirjoittamista, niin nytkin, herään aamulla aikaisin ja heti kahvin jälkeen kirjoitan. Se on rytmi ja tapa, joka sopii minulle. Lounaan jälkeen mieleni käy jo levottomaksi, tekstistä tulee pakotettua. Silloin on parempi antaa olla, lukea, lähteä juoksemaan.

The New York Timesin haastattelussa Anne Tyler kertoo kirjoitusprosessistaan: hän kirjoittaa ensin käsin, luonnos luonnokselta, ja kun hän on tyytyväinen johonkin osuuteen, hän vie se koneelle ja tulostaa tekstin. Sitten hän kirjoittaa saman osion jälleen uudelleen käsin ja lukee tämän uuden version ääneen nauhurille. Tässä vaiheessa teksti alkaa olla "hyvää", siitä kuuluu Tylerin ääni.

En väsy tällaisten prosessien kuulemiseen ikinä. Haluan aina kysyä kirjailijalta, miten hän kirjoittaa. Se, mistä hän kirjoittaa, on aivan toissijaista.

Omaa prosessiani voisin kuvailla kuuteen eri muistikirjaan ja lukuisiin tiedostoihin levittäytyneeksi möhkäleeksi, jota yritän nyt (epätoivoisesti) kuroa yhteen. Katson Liehun Heleneä, joka rönsyää sinne tänne mutta pysyy silti uskomattomalla tavalla kasassa.

Voin vain kuvitella, millainen möhkäle se on saattanut aikoinaan olla.